Olen seurannut 15-vuotiaan tyttäreni kautta yläkoulumaailmaa kolme vuotta ja siinä sivussa saanut onnekseni ikkunan nuorten tyttöjen maailmaan tänä päivänä. 8-vuotias tyttäreni taas on vielä hetken pieni, ja katselen hänen kasvuaan sekä iloa että pientä haikeuttakin tuntien. Kieltenopettajana saan nähdä ja kuulla sekä ennen kaikkea kohdata laajan kirjon erilaisia tarinoita ja persoonia. Tätä taustaa vasten nuorten syrjäytyminen koulusta ja koulumaailmasta herättää monenlaisia ajatuksia.
Yläkoulu on monelle kasvun paikka, eivätkä ihan kaikki tässä onnistu. Opettajat vaihtuvat, eikä enää ole yhtä, turvallista aikuista luomassa rajoja ja pitämässä huolta, että ne pysyvät. Suhde luokanopettajaan on ainutlaatuinen, usein monivuotinen suhde, jonka katketessa monet nuoret ovat tuuliajolla. Mitkä ovat koulun mahdollisuudet kohdata nämä nuoret ja koko se kirjo, joka kouluamme käy? Miten sitouttaa nuori kouluun ja akateemiseen opiskeluun, jos itsesäätely on vielä kehittymättä, hormonit jylläävät, ja tärkein asia on saada hyväksyntää jostain, keinolla millä hyvänsä?
Jos oppilas ei ole tunnetasolla sitoutunut johonkin ihmiseen, yhteisöön tai tekemiseen koulussa, on hänen motivoimisensa oppimiseen muiden haasteiden kohdatessa vaikeaa. Miten koulu voisi koskettaa oppilaita tunnetasolla? Onko se koulun tehtävä? Miten voitaisiin luoda pysyviä, turvallisia ja kiinteitä aikuissuhteita myös yläkoulun puolelle? Uskon, että resurssien kohdentaminen psyykkiseen hyvinvointiin maksaa itsensä takaisin monin verroin tulevaisuudessa, niin inhimillisen kärsimyksen lieventämisen kuin kansantaloudenkin kannalta. Tämän lisäksi aito kohtaaminen on onneksi ilmaista.
Kohtaamisia täytyy järjestää tietoisesti, ja koulun tyyppisessä laitoksessa kohdattavia on paljon. Onneksi on olemassa pedagogisia työkaluja, ja onneksi suurin osa opettajista on jo lähtökohtaisesti halukkaita kohtaamaan ja kaikin tavoin auttamaan lapsiaan ja nuoriaan. Itse olen kokenut hienoja hetkiä, kun olen saanut mahdollisuuden opettaa vahvuustunteja koulumme 5.-luokkalaisille. Piiristä muodostuu taikapiiri, kun jokainen saa vuoron perään kertoa vahvuutensa ja kuvailla, kuinka sitä käyttää arjessaan. Ja kun luokkakaverit vielä peilaavat ja vahvistavat tätä ominaisuutta, on lapsen hehkua ihana katsella.
Tänä päivänä sosiaalinen media antaa mahdollisuuden peilata itseään muiden silmissä ja saada positiivista palautetta itsestään. Se kuitenkin keskittyy paljolti ulkonäköön ja tämän kautta oman arvonsa näkemiseen. Olisi tärkeää luoda tilaisuuksia myös toisenlaiselle kohtaamiselle, ja siihen koululla on hieno mahdollisuus. Kaikki lapsemme ja nuoremme käyvät koulua, ja meillä on nuoristamme valtava vastuu. Runsas yhteinen aika merkityksellisten asioiden äärellä synnyttää luottamusta ja kykyä vilpittömästi avautua jakamaan itsestään muille. Se myös mahdollistaa kehujen antamisen ja vastaanottamisen, ja yhteisten tunnekokemusten kautta myötätunnon muiden kärsimystä kohtaan, sekä ilon toisten onnistumisista. Tässä aika, toisto ja rauha kohdata ovat avainsanoja. Syviä tunteita ei päästä koskettamaan kiireellä.